perjantai 20. lokakuuta 2017

Sairaskuulumiset

Hilda on nyt ollut kaksi yötä isänsä kanssa infektio-osastolla. Keuhkokuvissa näkyi jotain muutoksia, ja aluksi meille puhuttiin keuhkokuumeesta, mutta ilmeisesti "vaan" on joku keuhkoinfektio kyseessä. Virusperäinen joka tapauksessa, sillä tulehdusarvot eivät ole nousseet. Minä tietysti pelästyin suunnattomasti keuhkokuumetta, sillä juuri eräs lääkäri jutteli, että saattaa olla esimerkiksi, että keuhkokuume sattuisi Hildan kohtaloksi, koska hänellä keuhkoissa on ollut ongelmaa. En uskaltanut lähteä ensimmäisenä iltana kotiin, sillä pelkäsin, että Hilda kuolee sillä välin. Lääkäri kävi uudelleen juttelemassa meidän kanssa, ja rauhotuin sen verran, että uskalsin lähteä. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään kotonakaan. Huoli oli niin kova pienestä.

Seuraavana päivänä Hilda oli jo virkeämpi, ja illalla alkoi jutellakin tuttuun tapaansa. Jukka oli saanut jopa hymyjä. Ruoka ei maistu suun kautta, mikä onkin ainoa ikävämpi juttu tässä nyt, mutta tänään olisimme päässeet silti kotiutumaan. Mutta. Tietysti tulee nyt mutta. Hilda on alkanut tänään oksentaa kaikki maidot mitä on sisälle saatu menemään. Tulin hakemaam Jukkaa ja tyttöä kotiin, mutta tehtiinkin vuoronvaihto vaan taas. On nyt epäselvää mistä oksentaminen johtuu. Onko tyttö niin limainen, että lima tulee pihalle vai onko kyseessä kenties oksennustauti? Joka tapauksessa oksentaminen on epätyypillistä Hildalle, joten jäätiin vielä seurailtavaksi.

Turhauttavaa, että lasten syysloma menee näissä merkeissä. Ja inhottaa katsoa, kun pienellä on huono olla. Ison osan Hildan itkuista selittää vatsakivut. Jostain syystä hänellä on nyt ollut ummetusta ja ilmavaivoja, jotka ovat itkettäneet. Kun hän on saanut niihin helpotusta, niin olo on kohentunut. Toki vieläkin hän on melkoisen väsynyt, sillä yöt ovat olleet rikkonaisia.

Itsellä on ollut mieli maassa myös sen takia, että ystäväni trisomiatyttö menehtyi eilen. Näiden pienten kuolemat koskettavat aivan erityisellä tavalla. Toivon kovasti voimia ja varjelusta perheelle tänä raskaana aikana.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Taysille ruusuja

Minulla on tällä kertaa hyvää palautetta Taysille kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin kävimme eilen vauvan kontrolliultrassa. Vauvan vointi ja kasvu oli hyvää, mutta munuaisallas oli siis edelleenkin laajentunut. Puhuin kätilöille ja lääkärille peloistani vauvan vointiin liittyen, sillä pelot ovat voimistuneet aika paljon raskauden edetessä. Pelkään, että vauvalla on joku hätä tai että hän kuolee. Pelkään myös joutuvani sektioon, sillä viime kerralla vauva oli perätilassa. Nyt hän oli onneksi kääntynyt oikein päin ja parkkeerannut päänsä lantiooni, joten pelko sen suhteen hieman hälveni. Oli ihanaa, kun pelkoni otettiin todesta ja lääkäri kysyi minulta, että auttavatko nämä kontrollit yhtään hälventämään niitä. Sovimmekin seuraavan käynnin neljän viikon päähän, sillä koen käynnit kyllä hyödyllisiksi. Hän myös rauhoitteli, että vauvan reisiluun mitta oli hyvin normaalin rajoissa raskausviikkoihin nähden, vaikkakin se oli hivenen pienempi muihin mittoihin verrattuna. Oli muuten hassua kuulla, että vauva on tällä hetkellä suunnillen saman kokoinen, kuin Hilda oli syntyessään. Sitä on vaikea käsittää kuinka mini hän todella olikaan silloin!

Toinen positiivinen asia liittyy Hildan hoitoon. Hilda sai tosi kurjan infektion viime viikolla ja on tällä hetkellä aika surkeassa kunnossa. Olemme käyneet nyt kolmena päivänä lasten päivystyksessä. Ensin kävimme tarkistuttamassa keuhkot ja korvat, ettei niistä vain löytyisi syytä kuumeiluun, huonoon oloon ja tauottomaan itkuun. Mitään ei bakteeritulehdukseen viittaavaa ei löytynyt. Seuraavana päivänä tulimme uudelleen, sillä Hilda lakkasi kokonaan syömästä ja juomasta. Kurkku vaikuttaa olevan sen verran kipeä, ettei hän pysty nielemään, joten hänelle laitettiin nenämahaletku, jonka turvin olemme saaneet nesteitä menemään. Sovimme eilen lääkärin kanssa, että ellei tilanne helpota yhtään tähän päivään mennessä, niin tulemme uudelleen arvioitavaksi. Ja niinhän siinä kävi, että Hildan olo on mennyt vain huonomman oloiseksi. Viime yönä hän vain itki. Ainoa paikka, johon hän hetkittäin rauhoittui oli hytkyvä sitteri. Se tarkoitti sitä, että jompi kumpi meistä hytkytti sitteriä tauotta läpi yön, jotta toinen sai edes vähän nukutuksi. Kukahan keksisi automaattisen sitterin hytkyttimen? Täällä olisi varma ostaja!

Nyt jäimme sitten osastolle, jossa Hildan oloa seuraillaan. Päivystyksessä lääkärit ja hoitajat olivat todella ystävällisiä ja palvelualttiita, kuuntelivat meitä ja tekivät voitavansa. Vaikka Hildan olo on mitä on, käynneistä jäi hyvä mieli. Tuntui, että Hildaa kohdeltiin kuin ketä tahansa pikku potilasta. Tai oikeastaan vielä paremmin; meille järjestyi joka päivä samantien vapaa tarkkailuhuone, jossa Hilda sai happea ja saimme olla rauhassa.

Hetkittäin saan nukutuksi sitterissä vpap naamalla.

Oma olo on tällä hetkellä aika kauhea. Huoli tytön voinnista on suuri, minkä lisäksi väsyttää ja selkää kolottaa, kun yöt ovat menneet huonossa asennossa valvoskellessa. Nyt Jukka jää ensi yöksi Hildan kanssa osastolle, ja todella toivon, että Hilda antaa isänkin nukkua. Jospa tämäkin tauti alkaisi tästä hellittää. Antonilla oli sama tauti, ja se kesti ja kesti ja hän olikin ensimmäistä kertaa koulu-uransa aikana nyt nelosluokalla pois koulusta sairastumisen takia. Voi vain kuvitella mikä olo pienellä Hildalla on, kun kymmenvuotiaallekin tauti oli niin raju. Antonin yskän perusteella diagnosoin taudin kurkunpääntulehdukseksi, ja samalla seudulla se tuntuu Hildallakin olevan. Onneksi hänen kohdallaan on sentään vältytty pahemmalta hengenahdistukselta. Tämä on näitä kahden kodin huonoja puolia, kun taudit leviävät kodista toiseen. Erityisesti Antonilla on ollut tapana napata liikkeellä olevat taudit yhtään kylmettyessään, esimerkiksi uimalla kylmässä vedessä tai kulkemalla liian vähissä vaatteissa. Hän on myös sairastanut usean keuhkokuumeen elämässään. Siksi olenkin toisinaan oikea nipottajaäiti, sillä kokemus on osoittanut miten tämän lapsen kohdalla käy, ellei äitiä kuunnella. Erityisesti nyt on syytä vältellä mahdollisuuksien mukaan uusia tartuntoja, sillä en tiedä kuinka paljon Hilda näitä kestää. Täytyy nyt vain toivoa, ettei tulisi jälkitautia, vaan pääsisimme pian kotiin ja tytöllä olisi taas hyvä olla.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Vertaistukiviikonloppu

Olimme koko perhe viikonloppua viettämässä Ylöjärvellä Koivupuiston leirikeskuksessa yhdessä muiden "trisomia18 ja trisomia13 -perheiden" kanssa. Viikonlopun järjesti Kehitysvammaisten tukiliitto ja mukana oli meidän lisäksi muutama perhe, joka oli joko menettänyt trisomialapsensa tai odotti vielä omaa lastaan syntyväksi. Meidän piti alunperin olla paikalla pelkästään lauantai, mutta koska lapset pyysivät, että jäisimme yöksi, niin tokihan me jäimme. Lapsille oli järjestetty lastenhoitajien toimesta monenmoista mukavaa ohjelmaa pullanleivonnasta askarteluun ja roolileikeistä liikunta-aktiviteetteihin ja ongintaan sillä aikaa, kun aikuiset keskustelivat trisomialasten kohtelusta ja mm hoidonrajauksista. Illalla perheet pääsivät yhdessä saunomaan ja paljuun ja sunnuntai olikin sitten pyhitetty perheiden yhteiselle toiminnalle. Meistä pidettiin todella hyvää huolta. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut huolehtia ruuista tai muista arkisista asioista. Toki lapset olivat sunnuntaina melkoisen väsyneitä ja nyt on nukuttu univelkoja pois ahkerasti. Kummasti yhden illan pitkään valvominen vaikuttaa viikon aloitukseen. Tästä syystä tämä äiti rakastaa normaalisti rutiineita, myös viikonloppuisin :)

Leiriltä jäi kuvat ottamatta, mutta kotona kaivettiin isoveljen vanhat ihanan kuluneet 19 koon kengät kaapista, kun fysioterapeutti kehotti kokeilemaan seisomaharjoittela välillä kenkien kanssa.


Keskusteluista nousi esille monenlaisia ajatuksia. Harmittelen, etten kirjoittanut muistiinpanoja, koska olisi niin paljon sanottavaa. Kuitenkin tärkein asia oli yksinkertaisesti vertaistuki, toisten kannustus ja se, että kaikki tiesimme (valitettavasti) mistä puhutaan, kun keskustelimme jokaisen perheen kohtaamasta kohtelusta sairaanhoidossa.

Itseäni jäi kaivelemaan muutama asia. Hämmentyneenä kuuntelin, kun eräälle perheelle oli sanottu, ettei kannata liittyä vertaistukiryhmiin. Lääkärit ilmeisesti pelkäävät, että perheet saavat niistä liikaa tietoa ja toivoa, mikä on mielestäni järkyttävää. Varmasti jokainen meistä vanhemmista tiedostaa tilastollisen ennusteen, joka näillä lapsilla on. Itse olen joka paikassa mainostanut kuinka tärkeä meidän facebook-ryhmämme on minulle ollut Hildan elinaikana. Sieltä olen saanut lähes kaiken tiedon, toki myös paljon apua siihen mitä voin vaatia Hildalle ja miten. Ennen kaikkea kuitenkin olen kokenut äärimmäisen tärkeäksi vertaistuen ja yhdessä jaetut pelot ja muut tunteet.
On käsittämätöntä, että vertaistukea kehotetaan olla hakematta. Asiaa oli perusteltu esimerkiksi sillä, että näissä ryhmissä kirjoittelevilla on asiat menneet hyvin ja lapsi on elossa. Asia on pikemminkin päinvastoin. Kuten yleensäkin, myös vertaistukiryhmässä suurin osa trisomialapsista on menehtynyt. Uskon myös lapsensa menettäneiden saavan toisistaan suunnatonta tukea. Lisäksi minulle on moni sanonut, että on ihana kuulla siellä Hildan kuulumisia, koska pääsevät tavallaan elämään sitä kautta myös oman lapsensa elämää tai sitä miten elämä olisi voinut parhaassa tapauksessa mennä.
Itselleni vertaistuki on ollut elämän monissa kriiseissä tärkeä, ellei tärkein apu selviämiseen. Tämä pitäisi olla selvä asia myös ammattilaisille, onhan siitä tutkimustietoakin vaikka kuinka paljon. Suosittelen siis edelleen kaikkia lämpimästi etsimään vertaistukea asiaan kuin asiaan, ja meidän facebook-ryhmäämme ovat kaikki trisomia18 ja -13 lasten vanhemmat tervetulleita. (Minulle voi myös jättää kommenttiin yhteydenottopyynnön, ja voin halutessasi jättää kommentin julkaisematta, ellet halua yhteystietojasi blogiin näkyviin).

Keskusteluissa päädyimme siihen, että loppujen lopuksi näissä hoidonrajaamiskeskusteluissa asia kulminoituu aina lopulta siihen kysymykseen, että mikä on arvokasta elämää. Kuka sen osaisi määritellä? Vaikka varmasti raha määrittelee paljon, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan arvokysymys. Kenen ja millaista elämää arvostetaan? Ihminen määrittelee myös itse itselleen sen, mitä kärsimys tarkoittaa. Toisille kärsimys on sitä, että asiat eivät mene sillä tavalla, kuin on suunnitellut tai miettimällä mitä elämästä puuttuu. Toisille kärsimys tarkoittaa puhtaasti fyysistä tuskaa. Itse katson asiaa Hildan kannalta ja voin vakuuttaa, että hän elää minun näkökulmastani kärsimyksistä vapaata, hyvää elämää.

Ne, jotka ajattelevat kärsimyksen ensin mainitsemallani tavalla, uskovat ilmeisesti siihen, että esimerkiksi trisomialasten olisi parempi kuolla päästäkseen kärsimästä elämästä rajoitteidensa kanssa, ja siksi hoidonrajaamiset olisivat perusteltuja. On parempi kuolla, kuin elää "puutteellista" elämää. Yllättävän monelle lääkäri onkin raskausaikana sanonut, että lapsen olisi jopa parempi kuolla kohtuun. Miten hirveää sanoa noin odottavalle perheelle, jolle vatsassa kasvava lapsi on rakas ja joka haluaisi saada edes pienen hetken lapsensa kanssa.

Itse ajattelen, että juuri siksi jokaista tulisi diagnoosistaan huolimatta hoitaa mahdollisimman hyvin, ettei tulisi kärsimyksiä. Hildan kohdalla kärsimyksiä olisi voitu vähentää esimerkiksi tutkimalla jo paljon aiemmin hengityskatkosten syy (eikä vain olettaa, että ne nyt vain kuuluvat diagnoosiin) ja määräämällä jo aiemmin esimerkiksi avaava (ja kortisonilääke) hengityksen helpottamiseksi. Näin terveiden lasten kärsimyksiä hoidetaan. Hyvin moniin fyysisiin vaivoihin löytyy lääke, joten en ymmärrä miksi niitä ei voida käyttää. Itse koen, että oli elämä kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, on siitä tehtävä kaikin keinoin hyvää elämää, eikä hyvä elämä tarkoita vain sitä, että tehdään ainoastaan välttämättömin.

Keskustelussa kävi ilmi myös se, että mitään tarkkaa määritelmää DNR-päätökselle ei ole, vaan lääkärit itse määrittelevät mitä se kullekin tarkoittaa. Meidän keskusteluissamme ylilääkäreiden kanssa DNR- päätöksen kerrottiin merkitsevän vain äärimmäisten hoitojen, kuten hengityskoneen rajaamista pois, mikä kuulostaa todella hyvältä ja oikealta. Kuitenkin, kuten olen aiemminkin kertonut, sen vuoksi Hildalta on evätty perustutkimuksia pois. On siis sattumankauppaa kuka lääkäri milloinkin sattuu paikalle ja miten juuri hän määrittelee tuon päätöksen. Tästä pitäisi saada selkeät valtakunnalliset ohjeet.

Mietin kovasti mitä voisin itse tehdä näille asioille. En haluaisi aina olla vaatimassa ja pyytämässä ja räyhäämässä, kertomassa asioiden negatiivisia puolia. Olisin niin valmis kertomaan millaisella kohtelulla, ihan pienilläkin asioilla vammaista lasta odottavien ja jo lapsen saaneiden elämää voisi helpottaa. Ihan oikeasti siihen ei monestikaan paljoa vaadittaisi. Haluan edelleen painottaa, että olemme saaneet myös hyvää kohtelua, mutta valitettavasti se jää usein kaiken sen huonon kohtelun varjoon. Toisaalta joskus joku hyvin hoidettu kohtaaminen on kantanut pitkällekin ja auttanut palauttamaan uskoa ihmisiin ja hyvyyteen.
Olisin myös valmis kertomaan tai näyttämään millaista esimerkiksi Hildan elämä on. Haluaisin tuoda myönteisellä tavalla julki miten hyvää ja antoisaa meidän elämä on ja miten tärkeää tämän asian valossa olisi, että jokaista tutkittaisiin ja kohdeltaisiin yksilönä. Diagnoosi ei välttämättä aina kerro kaikkea tai määritä miten elämä menee.

Toimiva yhteistyö hoitavan ja kuntouttavan tahon kanssa helpottaisi kaikkien osapuolien elämää. Perheet voisivat paremmin ja hoitohenkilökunta välttyisi jatkuvalta valitukselta ja huonolta palautteelta, mikä toki aiheuttaa heillekin lisätyötä. Vastakkainasettelun aika todellakin olisi jo ohi.

Tässä joitain ajatuksia ja keskustelunaiheita, joita halusin tuoda julki. Viikonlopusta jäi rankkojenkin aiheiden käsittelystä huolimatta todella hyvä mieli. Oli todella ihanaa vidoin päästä näkemään henkilöt kirjoitusten takana ja tutustua uusiinkin ihmisiin. Lapsetkin kysyivät paluumatkalla autossa, että koska on seuraava tuollainen leiri ja menemmehän me sinne. Voin kertoa, että se on paljon se!

Peliaika!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

MTV uutiset

Nyt myös MTV uutisten nettisivuilta pääsee lukemaan jutun Hildasta. Juttuun pääset tästä. Olemme taas saaneet pelkkää positiivista palautetta jutun myötä, josta valtavan isot kiitokset.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Kiitos!

Me tahdomme Hildan kanssa kiittää kaikkia yhteydenotoista, kiitoksista, myötätunnosta ja jakamisesta. En olisi uskonut, että tästä tulee näin iso juttu. Ihmiset ovat tulleet kyyneleet silmissä minulle juttelemaan. Monikaan ei ole aavistanutkaan mitä kaikkea Hildan elämän varrella on tapahtunut.

Olen niin onnellinen tästä pikku hurmuristamme.

Mietin Aamulehteen haastattelun antamista monta monta kuukautta, ehkä jopa puoli vuotta. Punnitsin sen eri puolia. Suoraan sanottuna mietitytti paljon se millaista kohtelua Hilda ja me saamme jatkossa. Eihän tuommoinen tietenkään saa vaikuttaa esimerkiksi hoitoihin negatiivisesti, mutta silti se oli mielessä, ihmisiä kun kuitenkin olemme. 

Jos jotain olen elämässä viimeisten vuosien aikana oppinut on, että hyssyttelemällä mitään ei tapahdu. Jos olet hiljaa pieleen menneistä asioista tai väärästä kohtelusta, kärsit niistä myös itse hiljaa eikä mikään muutu. Minä en aio enää niin tehdä. Seison sanojeni takana, sillä jokainen niistä on totta. Sain sekä oman ääneni että myös hieman muiden trisomiavanhempien ääntä kuuluviin, mikä on mielestäni tärkeää. 

Pohdintojen jälkeen näin julkitulon mahdollisuutena. Tulin siihen tulokseen, että asiat eivät ainakaan huonommaksi voi mennä, kun miettii mennyttä aikaa ja sitä kuinka paljon ja mistä asioista olemme joutuneet taistelemaan. Asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä ja perustuslain nojalla jokaiselle turvattuja, myös vammaisille, asuinpaikasta riippumatta. Esimerkiksi minulle on ihan suoraan sanottu, että Hildan kohdalla ei ole aiemmin harkittu kuntoutusta, sillä on odotettu milloin hän kuolee. Näin tämän ei missään nimessä pidä mennä. Hildakin on moneen kertaan näyttänyt jo, ettei hän ole heti kuolemassa. Siitä huolimatta mitään ei ole tehty. Tavoitteenani oli, että edes yhden ihmisen silmät aukenisivat tai edes yksi asia Hildan tai jonkun toisen kohdalla helpottuu. Ja ilokseni voin kertoa, että tavoite on jo saavutettu, ellei jopa ylitetty. Iso kiitos!





torstai 28. syyskuuta 2017

Aamulehden juttu

Meistä ilmestyi tänään juttu Aamulehteen. Jutun voi lukea tällä hetkellä kirjautumalla Aamulehden tilaajana lehden sivuille. Oikeuden lukea nettilehteä saa nyt kahdeksi viikoksi myös ilmaiseksi.Tästä linkistä pääset juttuun.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Jo toinen flunssa kotona.

Meillä taas flunssaa pukkaa. Itse tulin viikonloppuna kipeäksi, ja arvatahan saattaa, että myös Hilda sairastui. Liekö hänelläkin ollut jo viikonloppuna kurkku kipeä, sillä yöt olivat melkoisen kitinäpitoisia. Se mikä tässä on flunssasta huolimatta hienoa on, että me olemme selvinneet taas kotioloissa. Olen entistä vakuuttuneempi taas, että flixotidelääkityksellä on osuutensa asiaan. Meille tulikin jo lokakuun lopulle aika allergiapolille prick-testeihin ja ilmeisesti flixotidekontrolliin. Saa nähdä mitä sitten tapahtuu.

Oikeastaan pelottaa etukäteen mitä allergiapolilla sanotaan. Muistan, kun Antonin astmaa hoidettiin aluksi julkisella puolella (en kyllä jälkikäteen ymmärrä miksi, sillä hänellä on vakuutus), niin siellä flixotide olisi lopetettu, vaikka poika ei pärjännyt ilman sitä. Marssin sitten yksityislääkärille asian takia, jossa kauhisteltiin lopetuspäätöstä, koska poika oli juuri sairastanut pahan keuhkokuumeen ja muutenkin. Lääkityksen lopetuksen sijaan se tuplattiin. Siitä hetkestä meillä loppui sairaalajaksot pojan kanssa ja flunssat sujuivat helpommin. Hildan kanssa olemme nyt julkisen puolen sairaanhoidon varassa, koska hänellä ei vakuutusta ole. Toivon, että tämä asia hänen kohdallaan hoituisi, kun niin moni muu asia ei todellakaan ole mennyt niinkuin olisi ollut toivottavaa.

Ilopilleri ihastelemassa syksyä.




Täytyy varmistaa äidin pesutulos itse ennen flixotiden ottamista.


Meillä on taas viime aikoina käynyt ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin tavanneet Hildaa. He ovat hämmästelleet Hildan vointia, koska ovat odottaneet, että vastassa on aivan jotakin muuta. Diagnoosilla trisomia18 on niin vahva kaiku, että yhtään mitään diagnoosista tietävät odottavat, että Hilda on mistään mitään tajuamaton letkuissa makaava kasvi, näin pahasti kärjistettynä. Sellaisen kuvan lääkärit antavat. Milloin on sanottu, ettei näillä lapsilla ole ollenkaan aivotoimintaa, milloin väitetty, että he ovat lähes poikkeuksetta sokeita ja kuuroja. Miten väärää tietoa sitä levitetäänkään ja vielä ammattilaisten toimesta! Olisi mielenkiintoista kuulla mistä he näitä tarinoitaan keksivät. Itse en tiedä yhtään sokeaa enkä liioin kuuroa trisomia18 lasta. En tiedä miten tätä asiaa toisi enemmän esiin, mutta yritän kaikkeni. Eläviä trisomia18 lapsia (ja jopa aikuisia) on paljon ja he eivät todellakaan ole edellä mainitun kaltaisia.

Reenit käynnissä.

Anton sanoi tänään, että hän on huomannut kuinka paljon Hilda ymmärtää jo. Ihanaa, kun lapset huomaavat siskossa hyviä asioita. Eräänä viikonloppuaamuna Hilda heräsi poikkeuksellisen aikaisin. Kuulin, että aamuvirkkumme Samuelkin oli hereillä. Kysyin Samuelilta voisiko tämä hetken vahtia Hildaa, jotta saisimme vielä levätä Jukan kanssa. Lopulta Samuel leikki pikkusiskon kanssa lähes kaksi tuntia ja lupasi muinakin aamuina hoitaa tätä. Samuelhan olisi omasta mielestään valmis hoitamaan Hildaa vaikka yön, mutta jätettäköön se meidän vanhempien tehtäväksi.



Vähän aikaa pysyi pullo omissa käsissä.